Ulkona kuulostaa satavan vettä. Makaan sängyssä ja kiroan miksi piti taas valvoa. Nousen verkkaisesti sängystä ja katson peiliin. Sieltä tuijottaa 16-vuotias miehen alku. Parta kasvaa ja tukka rehottaa. Mietin miksi olen tällainen, mietin miltä tuntuisi olla komeampi. Laahustan alakertaan aamupalalle, voileipää kuten aina ennenkin. "Nukkuuko iskä?"- kysyn, "nukkuu"- vastaa äiti. Minulla on huolehtivainen perhe. Perhe josta voin olla ylpeä. Olen vain itse sotkenut aina kaiken, he vain kestävät sen. En ole ikinä miettinyt seuraamuksia asioista mitä teen. 

Pitäisi lähteä kouluun, en millään jaksaisi. Taas kaikkien kiusattavaksi ja pahoinpideltäväksi. Miksi se olen aina minä? 

Ulkona sataa yhä, päätän lähteä kevarilla kouluun. Ajaminen helpottaa tuskaa, saan muuta ajateltavaa. Olen aina tykännyt vauhdista, mietin ja väännän kaasua. Ohitan pari autoa ja mietin miten helposti pääsisin hengestäni. Silti yhä olen tässä. En ole luovuttaja. 

Pysäköin koulun pihaan, lähelle isoa tietä. Yläasteen pihalla näkyy monta "ryhmää". Ihan kuin elokuvissa, mietin. On urheilijat, lissut, nörtit, lestat, -ja sitten minä. Kaikkien kaveri. tulen toimeen kaikkien kanssa, myös minun kiusaajien. En käsitä miksen osaa olla vihainen kenellekkään, en hakkaajille tai nimittelijöille. Olen myös rentoa seuraa, miksi minua kiusataan?

Kysyn kaverilta mitä tunteja meillä on tänään hän vastaa "Etkö sä muista? Meillä on bilsan koe tänää. Ootko ollu juomassa taas ku et muista?" Niin, pakoilen todellisuutta juomalla. Vedin ensimmäiset kännit yläasteen alussa. En ymmärrä mitä pahaa siinä on, jos toinen juo niin toinen juo. Luokkani tytöt katsovat minua inhoten ja ehkä jopa säälien. Pitäisikö hiukset leikata? 

En ole tuntenut rakkauden tunnetta pitkään aikaan. Tiedän että vanhempani rakastavat minua, mutta miksei sitä voisi sanoa ääneen? Mitä pahaa lauseessa "Minä rakastan sinua, olet minulle tärkeä?" Jos tuota lausetta ei kuule edes omilta vanhemmilta, en ihmettele miksi nuoret ovat masentuneita. On minulla kuitenkin kavereita, ihan oikeasti on. Ja olen kiitollinen niistä. Ja minulla on ihastus, netti-ihastus. En jaksaisi odottaa että pääsen taas koneelle juttelemaan hänelle. Hän on saman ikäinen, asuu kauempana. Ainoa valo elämässäni, tai niin luulin. On se hassua miten luulee tuntevansa toisen kokonaan. Ja miten aina luottaa toiseen sokeasti. 

Tutustuin tuohon tyttöön netissä alkuvuodesta, se oli perjantai-ilta. Meillä synkkas heti, juteltiin yömyöhään asti. Oli hauskaa kun sai olla omaitsensä ja silti joku oli kiinnostunut. Puhumme harrastuksista, koulusta ja kavereista. Musiikkimakukin on sama, vaikka olenkin aika omituinen musiikin suhteen. Tämä tyttökin tykkää juomisesta ja hauskanpidosta. Täydellinen, ajattelen. 

"Eihän tämä ole totta, eihän?" -Ajattelen. "Miten joku voi valehdella noin?" "Miksi aina minä saan kärsiä?" 


"Mä istun iltaa kattoikkunalla
ja sulle laulua kirjoitan
voi yksinäisyys tulla rakastamalla
ymmärrät kai mitä tarkoitan"